”Hiilibudjetti”, eli se määrä kasvihuonekaasuja, joka voidaan vielä taivaalle syytää ilman, että ylitetään tavoitteena oleva 1,5 asteen lämpeneminen, on ~400 gigatonnia. Kun ihmiskunnan aiheuttamat vuotuiset päästöt lähestyvät 40:ä gigatonnia, ei tarvita kummoistakaan matemaatikkoa kertomaan, että toimintahorisontti on lyhyt.

Voidaan tietenkin toivoa, että joku onnistuu kehittämään tehokkaan ”hiili-imurin”, jolla jo aiheutettuja päästöjä saadaan pois ilmakehästä, mutta ainakaan tällä hetkellä tämä näkymä ei ole kovin valoisa. Hiilidioksidi kun pysyy ilmakehässä lähes ikuisesti kerran sinne päästyään, olisi huomattavasti parempi vaihtoehto pysyä 1,5 asteen budjetissa kuin ”ottaa velkaa” nyt, ja laittaa sormet ristiin takaisinmaksun onnistumista toivoen.

Kiinteistö- ja rakennusalan näkökulmasta viesti on selvä: katseiden pitää kohdistua lähitulevaisuuden päästöihin, ja muutoksen pitää olla radikaali. Käsitys materiaaleihin liittyvien päästöjen vähäpätöisyydestä istuu kuitenkin tiukassa, pelkästään betoni ja teräs aiheuttavat 15 % yllä mainitusta 40 gigatonnin vuosikuormasta – saman verran kuin kaikki autoilu yhteensä.

On myös laskettu, että pelkästään infrastruktuurin tuottamisen päästöt söisivät koko jäljellä olevan hiilibudjettimme, mikäli kehittyvien talouksien infrastruktuuri saavuttaisi länsimaiden tason. On siis täysin selvää, että nykyisillä materiaaleilla ei voida tuottaa ilmastokestävää rakennettua ympäristöä. Betonista ja teräksestä rakennettava talo tai muu rakennelma ei ole ilmastokestävä, vaikka sille annettaisiin kuinka hieno ja korkean tason ympäristösertifikaatti.

Rakennetaanhan sitä toki puustakin, eikä vain matalaa tuotantoa, mutta kovin suurta puuvallankumousta rakennustyömailla ei ainakaan päällisin puolin kykene hyvällä tahdollakaan näkemään, kun niitä ohikulkiessaan katselee. Ja on sitä kehitetty myös hiilineutraaleja ja jopa hiilinegatiivisia betonilaatuja, ja hiilineutraali teräskin on ainakin kehitteillä jollei vielä tuotannossa, mutta tuskin tuo työmaiden kovin betoninharmaa yleisilme näiden käytöllä selittyy.

Syitä lienee lukuisia, mutta eräs hyvä ystäväni puki työpaikkansa suhtautumisen (pelottavan) hienosti sanoiksi jutellessamme niitä näitä hiljattain: ”Me olemme olevinamme jonkinlainen edelläkävijä ympäristöasioissa ja ilmastotoiminnassa, mutta tosiasiassa päästömäärät kiinnostavat ainoastaan silloin, kun euroakaan ei jouduta maksamaan”. Viherlasien läpi katsellen voi toivoa, ettei tämä ole yleinen ajatustapa, mutta en ehkä uskaltaisi omia ropojani veikata tämän hevosen puolesta. Nämä ilmaston kannalta paremmat betoni- ja teräslaadutkaan tuskin suoraan tulevat olemaan nykyisiä valtavirtalaatuja edullisempia.

Tulevaisuuden rakennetussa ympäristössä pitäisi olla kahdenlaisia komponentteja, jos sen halutaan tukevan ilmastotyötä: tätä tekstiä kirjoitettaessa jo olemassa olevia kohteita, ja hiilinegatiivisista tai vähintään hiilineutraaleista materiaaleista rakennettuja kohteita. Ensimmäisten osalta vahinko on jo aiheutettu, ja ainoa järkevä teko on maksimoida tuon vahingon käyttö. Toinen osa tarkoittaa merkittävää ajattelutavan muutosta pois nykyisestä ”tehdään aavistuksen verran vähemmän pahaa niin voidaan paukutella henkseleitä” -ajattelusta.

Rakennettu ympäristö voisi olla valtavan päästölähteen sijaan laajamittainen hiilinielu ja -varanto. Vaikka muutos ei tietenkään tapahdu juuri nyt, pitkässä juoksussa on mahdotonta nähdä minkään muun tien johtavan ilmastonmuutoksen suhteen hyvään lopputulemaan. Ja saataisiinhan siinä iso kasa muitakin hyötyjä ohessa, kuten eräskin tuoreehko tiedejulkaisu asian otsikossaan puki: ”Urban street tree biodiversity and antidepressant prescriptions”. Jokainen voi itse arvata löydösten suunnan tai kaivaa ko. julkaisun esiin.

Jukka Heinonen
Professor
University of Iceland
Faculty of Civil and Environmental Engineering