Perinteisesti vasemmalla olevat puolueet ovat kannattaneet julkisen asuntotuotannon lisäämistä, kun taas oikealla olevat painottaneet sen tarkempaa kohdentamista ja kysyntätukia.

Kokoomuksen ja SDP:n eduskuntavaaliohjelmat eivät tarjonneet suuria muutoksia suhteessa tähän linjaan. Keskeisimmäksi asumismenoja hillitseväksi keinoksi tarjotaan asuntotuotannon lisäämistä, mutta puolueet lähestyvät valtion tukemaa asuntotuotantoa eri tavoin.

Kokoomus pyrkii tarkempaan valtion vuokra-asuntotuotannon kohdentamiseen "eniten niitä tarvitseville". SDP taas tukee valtion tukeman asuntotuotannon lisäämistä, ja ehdottaa vuokra- ja asumisoikeusasuntojen rinnalle kehitettävää, valtion tukemaa omistusasuntotuotantoa.

SDP on kolmen kärjestä ainoa, joka tarjoaa ohjelmassaan konkreettisia tavoitteita asuntotuotannolle: 35 000 asunnon vuositavoite, josta 13 000 eli noin 37 prosenttia "kohtuuhintaisia" (eli oletettavasti valtion tukemaa tuotantoa).

Perussuomalaiset sijoittuu perinteisen oikeisto–vasemmisto jaon välimaastoon. PS:n ohjelma toteaa puolueen hyvinvointisovinistista linjaa noudattaen, että "kohtuuhintaista asuntotuotantoa suomalaisten tarpeisiin tarvitaan lisää", mutta ohjelmassa halutaan kokoomuksen tapaan "uudistaa" asumistukijärjestelmää.

Toistaiseksi asumistuen uudistaminen on tarkoittanut lähinnä leikkaamista, ainakin Petteri Orpon (kok) ulostulojen perusteella. Myös perussuomalaiset korostavat julkisten menojen karsimista.

Sosiaaliturvan uudistamisen yhteydessä on huomautettu, että leikkaukset asumistuessa voivat valua toimeentulotuen käytön lisääntymiseen. Tällainen uudistaminen muistuttaa lähinnä hölmöläisen peiton jatkamista.

Erikoisin tulkinta asumismenojen kasvusta löytyy perussuomalaisten talouspoliittisesta ohjelmasta, joka nimeää kallistumisen keskeisenä syynä vihreän siirtymän. Varsinaisten asuntopoliittisten linjausten täsmentämisen sijaan keskustelu asumismenoista käytetäänkin vastustamaan nykyisen hallituksen ilmastopolitiikkaa.

Vaikka energian hinta tuntuu asumismenoissa, syitä niiden kasvuun on haettava ennemmin vuokrien ja asuntojen hintojen noususta sekä tulokehityksestä kuin ilmastotoimista. Samalla ilmastotoimet ja oikeudenmukaisuus eivät ole toisensa poissulkevia; esimerkiksi Ilmastopaneeli korostaa ilmastopolitiikan oikeudenmukaisuuden keskeisyyttä.

Toisin kuin esimerkiksi työllisyys, talous, koulutus tai ilmasto, asuminen ei ole itsenäinen kokonaisuutensa yhdessäkään ohjelmassa. Äänestäjä joutuu kaivamaan puolueiden asuntopoliittisia tavoitteita useista eri paikoista.

Keskeisimmät asuntopoliittiset tavoitteet kolmen kärki on sijoittanut taloutta, kilpailukykyä ja kasvua koskevien tavoitteiden alle. Herää kysymys, onko asuntopolitiikalla ensisijaisesti välineellinen rooli muiden poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Asuntopolitiikan tutkijaa tämä ei yllätä. Suomalaisen asuntopolitiikan kehitystä tutkinut Anneli Juntto on kuvannut, että asuntopolitiikka on Suomessa historiallisesti kytkeytynyt talouskasvun tukemiseen ennemmin kuin kansalaisten hyvinvoinnin tai elämänlaadun parantamiseen. Tässä mielessä puolueiden ohjelmat mukailevat historiallisia asuntopolitiikan polkuja.

Ohjelmissa toki mainitaan asumiseen liittyviä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden pyrkimyksiä. Niitä on kuitenkin vaikea arvioida ilman selkeää kuvausta asuntopolitiikan kokonaisuudesta ja konkreettisia, asukkaiden tarpeista lähteviä tavoitteita.

Elina Sutela

Kirjoittaja on yliopisto-opettaja ja väitöskirjatutkija Turun yliopistossa. Kirjoittaja tutkii väitöskirjassaan asumisen kohtuuhintaisuuden määritelmiä, mittaamista ja politiikkaa.