’Ongelma’ on meillä melko tuore.  Segregaation haitallisuus on alettu tunnustamaan poliittisissa asiakirjoissa vasta viimeisen vuosikymmenen aikana. Keskisuurissa ja pienissä kaupungeissa sitä ei tulosteni mukaan yleensä tehdä vieläkään. Pitkään keskusteltiin siitä, voiko hyvinvointiyhteiskunnassa esiintyä haitallista eriytymistä. Haastateltavieni mukaan olemme kuitenkin yht’äkkiä suossa, josta ei näy ulospääsyä. Pitäisi käyttää ’suurempaa vaihdetta’, mutta samaan aikaan segregaatio ei tunnu kuuluvan hallinnollisesti kenenkään tontille. Emme tarkkaan edes ymmärrä, mistä ilmiössä on kyse. 

Segregaatiokierre

Väitöskirjassani yritän hahmottaa segregaatioprosessia käyttäen viisiportaista mallia, joka perustuu eurooppalaisiin kokemuksiin. Huono-osaisuus alkaa kasautumaan alueellisesti prosessin ensimmäisessä vaiheessa. Tämä voi johtua esim. tuloerojen kasvusta tai hyvinvointierojen tasaamiskeinoista: esimerkiksi pääkaupunkiseudulla tuettu asumisen keskittyy melko voimakkaasti. Toisessa vaiheessa asuinympäristö voi vaikuttaa asukkaiden mahdollisuuksiin elämässä esimerkiksi koulutuksen kautta.  Asuinympäristö myös vaikuttaa asukkaiden käsityksiin asuinalueestaan. Kokemukset voivat seuraavassa vaiheessa johtaa muuttoliikkeeseen: keskiluokka välttää huonomaineisina pitämiänsä alueita, ja seurauksena väestörakenne vinoutuu vähitellen sekä tulo- että lähtöalueella. 

On huomattavaa, että esim. Helsingissä segregaatiosta alettiin keskustella vasta, kun keskiluokan muuttoliike oli jo käynnistynyt: ennaltaehkäisevä sosiaalinen sekoittaminen sekä reaktiiviset lähiöhankkeet eivät riittäneet pitämään keskiluokkaa hajautuneena ympäri kaupunkia. Asumisen lisäksi segregaatio näkyy tällä hetkellä jo peruspalveluissa, kuten kouluissa. On merkkejä työpaikkojen ja liikkumiskäyttäytymisen eriytymisestä. Neljännessä vaiheessa voidaan puhua sosiaalisten todellisuuksien eriytymisestä: eräänlaisesta jakautuneesta kaupungista. Esimerkiksi Tanskassa käytetään järeitä, paljon kritiikkiä saaneita reaktiivisia korjauskeinoja ’rinnakkaisyhteiskuntien’ torjumiseksi. Segregaation paikallistamiseen käytetyt mittarit – yleisimmin tulotaso, koulutus ja työllisyys - eivät enää anna kokonaiskuvaa segregaatiokierteestä, jossa mennään jo melko pitkällä. 

Kenen tontilla?

Vaikka segregaatio mainitaankin usein poliittisissa asiakirjoissa ylätason tavoitteena, ei se yleensä välity konkreettisina ja holistisina toimenpiteinä. Syitä voi olla useita. Segregaatio on osassa kuntia vielä sensitiivinen aihe, joka haastaa hyvinvointivaltion eetoksen. Puhutaan mieluummin huono-osaisuudesta kuin segregaatiosta. Missä segregaatio mainitaan, toimenpiteet rajoittuvat yksittäisiin kaupunkeihin, vaikka ilmiö on seudullinen. Tämä johtuu kunnallisesta itsehallintoperinteestämme, mutta peräänkuuluttaa seudullisen koordinoinnin tarvetta. 

Entä valtion rooli? Valtion asuntopolitiikka on ollut ailahtelevaa ja toissijaista. Pitkässä linjassa puhutaan valtion vetäytymisestä asuntopolitiikasta: eletään jo 1980-luvulla alkaneen asuntojärjestelmän purkamisvaiheen ’häntää’. Näkyvissä onkin hyvinvointierojen kasvu tuetun asumisen, asumisen tukijärjestelmien ja sosiaaliturvan leikkausten seurauksena. Leikkaukset vahvistanevat segregaatiokierrettä sen alkupäästä: huono-osaisuus kasautuu tilallisesti yhä voimakkaammin.

Kun mikään hallinon taso ei saa otetta kehitykseen, segregaatio uhkaa muuntua sosiospatiaalisesta ongelmasta vaikeammin ratkaistavissa olevaksi, rakenteelliseksi ongelmaksi. Viimeisessä vaiheessa segregaatio voi levitä sukupolvelta toiselle, vaikeuttaen sosiaalista liikkuvuutta, kuten on nähty Ruotsissa. Suomessa merkkejä segregaation rakenteellistumisesta ei toistaiseksi ole. On kysymysmerkki, johtuuko se puutteellisesta tietopohjasta vai siitä, että tulemme muita Pohjoismaita jäljessä mm. väestörakenteen muutoksessa.  

Valtion vetäytyessä asunto- ja sosiaalipolitiikassa yhä suurempi vastuu segregaation jarruttamisesta tulee olemaan kuntien vastuulla. Paikallinen näkökulma voikin tuottaa innovaatioita segregaation hallinnassa, kuten jo 1960-luvulta harjoitettu sosiaalinen sekoittaminen Helsingissä osoitti. Asuntokannan sekoittaminen ja alueiden korjaaminen jälkikäteen eivät ole kuitenkaan pystyneet estämään segregaatiokierteen voimistumista, vaan uusia keinoja ja suurempaa ’vaihdetta’ selkeästi tarvitaan. 

Katriina Rosengren
Erikoistutkija
Turun yliopiston sosiaalitieteiden laitos