Tilanne on uusi suomalaisilla asuntomarkkinoilla. Pahimmillaan sen pelätään romuttavan asuinalueiden monimuotoisuuden, joka on ollut tärkeä keino ehkäistä segregaatiota ja sen mukanaan tuomia sosiaalisia ongelmia.

Tilanne on todennäköisesti seurausta siitä, että Suomessa on viime vuodet toteutettu hyvin sijoittajalähtöistä asuntopolitiikkaa eli on korostettu asuntojen hyödykenäkökulmaa sen sijaan että olisi keskitytty kodin merkitykseen ihmisen perusoikeutena.

On esimerkiksi sallittu runsas pienien asuntojen tuottaminen, koska niillä on esitetty olevan kysyntää. Vähemmälle huomiolle on jätetty asukkaan näkökulma eli se, ettei kukaan ihminen oikeasti halua asua ahtaasti, vaan se on monelle taloudellinen pakkotilanne.

Turun yliopiston tekemä vertailututkimus nosti vastikään esiin, että suomalaisia huolestuttaa asumisen kustannukset muiden maiden asukkaita enemmän. Tutkimuksen tekijät myös neuvoivat päättäjiä suhtautumaan tähän huoleen vakavasti.

Vuokra- ja omistusasunnoissa asuvien kustannusten ero on tutkimuksen mukaan hurja. Samoin osoitettiin, että vuokra-asunnoissa asuvienkin kesken vallitsee melkoinen ero.

Varsinkin pienituloisilla vuokralaisilla tuntuu tutkimuksen tulosten perusteella olevan syytäkin huoleen. Esimerkiksi puolet vapaarahoitteisissa vuokra-asunnoissa asuvista pienituloisista joutuu käyttämään yli 40 prosenttia käteen jäävästä tulosta asumiseen. Jos asumiseen kytketään myös työmatkaliikenteen ja tietoliikenteen vaatimat kulut, käteen jäävä osuus muuhun kulutukseen on hämmentävän pieni.

Oma osansa tilanteen kehittymiseksi nykyisen kaltaiseksi on myös asumistukijärjestelmällä. Sen myötä valtion taholta on verovaroin varmistettu, että asukkaat pystyvät kustantamaan pienemmilläkin tuloilla asumisen kulut. Samalla on myös varmistettu, että vapaarahoitteinen vuokra-asuntotuotanto on sijoittajalle riskittömämpää toimintaa.

On selvä, ettei tukea voi yhtäkkiä lakkauttaa, koska se veisi pienituloiset ihmiset ahdinkoon. Mutta ei sen tukielementin tarkoitus ole varmaankaan aiheuttaa yhteiskunnalle rakenteellisia ongelmia pitkälle tulevaisuuteen. Siksi järjestelmää pitää voida tarkastella kriittisesti ja erityisesti alussa mainitsemani asumisen perusoikeuden näkökulmasta. Asumistuen on uutisoitu nostavan keinotekoisesti myös maakuntakeskusten asuntojen vuokria eli selkeästi järjestelmässä on perustavanlaatuisia ongelmia.

Asumistuen eli kysyntätuen yhteydessä puhutaan aina myös tuotantotuesta eli ARA-asuntojen rakennuttamiseen annetusta tuesta. Itse olisin halukas näkemään, että tuotantotukea lisättäisiin reippaasti, jotta mahdollisimman monella halukkaalla olisi tilaisuus saada aidosti kohtuuhintainen vuokra-asunto, jonka asumiskulut määräytyvät omakustannusperiaatteen mukaan. Ottaisin mallia Itävallasta, jonka asuntotuotannosta puolet on valtion tukemaa tuotantoa ja sen myötä asumiskulut on saatu pidettyä kohtuullisina jopa kasvukeskuksissa.

ARA-vuokra-asuntotuotannon rinnalle pitäisi myös kehittää uudestaan ARA-järjestelmä, jonka avulla tavallisilla palkansaajilla olisi mahdollisuus ostaa omistusasunto. Vaikka vuokra-asuminen on yhä suositumpaa, omistusasumisen tarve ei ole mihinkään hävinnyt. Se pitäisi säilyttää mahdollisuuksien vaihtoehdoissa myös pieni- ja keskituloisille.

Toivottavasti myös osuuskunta-asuminen lähtee nopeasti liitoon, eikä keinovalikoimasta pidä unohtaa asumisoikeusjärjestelmääkään. Molemmat ovat erinomaisia välimallin kohtuuhintaisia asumismuotoja, joille pitäisi antaa entistä enemmän elintilaa niin tonttien kuin rahoituksenkin osalta.

Rakennuslehti nosti tärkeän asian kreivin aikaan esiin kahdeksan vuoden asuntopoliittisen toimenpideohjelman kannalta. Toivottavasti tilanne ymmärretään päättäjien taholta ottaa vakavasti ja miettiä toimenpiteitä erityisesti siltä näkökulmalta, että asunto on ensisijaisesti koti eikä hyödyke ja jokaisella pitäisi olla mahdollisuus valita mieleisensä asumismuoto ja asuinpaikka.

Päivi Karvinen
Asumiseen erikoistunut viestintäyrittäjä
Huvikummun viesti