Kerrostalorakentamisen huima buumi on pienentänyt muutamassa vuodessa kerrostaloasuntojen keskikokoa jopa dramaattisen nopeasti. Esimerkiksi Vantaalla vuonna 2012 uusien kerrostaloasuntojen keskikoko oli noin 56-58 m2, mutta vuoden 2017 lopussa lähellä 40 m2. Aikamoista kutistumista on markkinaehtoinen asuntorakentaminen saanut aikaiseksi. Vantaa onkin nyt puuttunut asiaan.

Suomessa on toki historiallisesti katsoen aina asuttu ahtaasti. Ensimmäisenä toimintavuotenaan 1949 Arava lainoitti noin 4 000 kerrostaloasuntoa, joiden keskipinta-ala oli 50 m2. Ne tuntuivat silloisissa oloissa tilavilta, jopa luksukselta. Esimerkiksi Suomen tiheimmin asutulla alueella eli Helsingin Kalliossa oli vuoden 1950 väestö- ja asuntolaskennan perusteella lattiapinta-alaa asukasta kohden arviolta 8,5 m2.

Kun synnyin vuonna 1961, asumistilaa Suomessa oli noin 14 m2 asukasta kohden. Asuin vanhempieni kanssa Turussa tätäkin ahtaammin aina 1970-luvun loppuun asti. Kolmekymmentä vuotta sitten vielä 1,6 miljoonaa suomalaista asui ahtaasti ja oltiin kaukana muiden pohjoismaiden tasosta.

Muutin vuonna 1991 Asuntohallituksen suunnitteluohjeiden mukaan 1984 rakennettuun omistusaravaan: 65 m2 kaksio tuntui tilavalta vielä kolmenkin hengen perheelle. Ajat muuttuvat. Tarkistin netistä, että Vantaalla on rakenteilla uusi kovan rahan kerrostalo, jossa 61,5 neliöön saadaan todellakin mahtumaan neliö eli 4h+kt!

Suomi on vuosikymmeniä kirinyt vaurasta Ruotsia kiinni asumisväljyydessä. Vuoden 2016 tilastotietojen mukaan maakohtainen ero oli supistunut vain noin 2 neliöön, kun Ruotsin luku oli noin 42 m2. Mutta kääntyykö suunta Suomessa taas laskuun – menemmekö jälleen kohti ”hyvää itäeurooppalaista tasoa”, jolta olemme onnistuneet ponnistamaan lähelle muita pohjoismaita?

Aikanaan 1980-luvulla aravalainoituksessa yksiörakentamisesta haluttiin pääsääntöisesti eroon, jotta asumistasoa saataisiin kohennettua pohjoismaiselle tasolle. Yksinasuvillekin oli tarkoitus osoittaa kohtuuhintainen pikkukaksio.

ARA julkaisi vuonna 2005 ”Pienasunnon suunnittelu” nimisen oppaan. Tekstin kirjoitti arkkitehti Maarit Kaipiainen. Suunnitteluoppaassa pienasunnon sopivaksi minimikooksi nähtiin noin 40 m2, jotta miniasunto mahdollistaisi pysyvän asumisen ja jotta asuntoon mahtuisi esteettömät pesutilat ja tupakeittiöstä erillinen nukkumistila. Elämänvaiheasunnot (kuten opiskelijat) ja palveluasunnot ryhmäkodeissa toki ymmärrettiin silloinkin tätä yleispätevää minimiä pienemmiksi. 

Nykymeno näyttää siltä, että markkinaehtoinen ratkaisu kaupunkiasumisen kalleuteen on puristaa kodista kotilo. Kun neliöitä tarpeeksi vähennetään, kokonaisvuokra saadaan palvelualojen työntekijöiden kipurajan alle ja KELAn hyväksymien asumistuen ja toimeentulotuen enimmäisrajojen sisään.

Asuminen on ihmisen perustarve ja kaiken muun hyvinvoinnin ja aktiivisen elämän perusta.  Mikään sivistysmaa ei ole ratkaissut asuntokysymystä antamalla sitä ”markkinoiden hoidettavaksi” kokonaan. Vapaat markkinat kun tuppaavat keskittymään sijoitustuoton maksimoimiseen. Moinen osaoptimointi asuntoasioissa ei ole asunnontarvitsijoiden eikä kansantalouden kokonaisedun mukaista – saati tasapainoisen kaupunkikehittämisen.

Tarvitaan julkisen vallan puuttumista asuntomarkkinoiden toimintaan luomalla edellytykset mahdollisimman edullisten asumispalveluiden tuottamiselle ja ylläpitämiselle, jotta kaikki voisivat kohtuukustannuksin asua hyvin ja riittävän väljästi.

Jarmo Linden
Johtaja
Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus (ARA)