Helposti tämä tuntuu jotenkin arkijärjen vastaiselta. Selitys löytynee ainakin osin siitä, että vauraissa maissa koetaan vähemmän tarvetta maksaa omistusasuntoa vanhuuden turvaksi. Saatetaan laskea, että muualle kuin seiniin sijoitettuna rahat tuottavat paremmin. Ehkä tuottavat, ehkä eivät. Mutta oleellista on, että asunto nähdään ikään kuin sijoituksena muiden joukossa. Omalla maksetulla kodilla ei ole sitä absoluuttista itseisarvoa, joka sillä vaikkapa Väinö Linnan luomalle Koskelan Jussille oli.

Meidän suomalaisten onkin kenties helpompi samaistua itäiselle Euroopalle tyypilliseen omistusasunnon tunneperäiseen tavoitteluun kuin yltiövauraiden maiden huolettomaan vuokra-asumiseen. Maksetaan seiniä, jotta ”olisi edes jotain omaa”.

Myös suomalainen yhteiskunta on tukenut vahvasti omistusasumista. Sitä on osaltaan tukenut myös Suomessa vuoteen 2010 asti jatkunut läpi maan ulottuva asuntojen hintojen nousu. Vuosi 2010 oli sikäli vedenjakaja, että sen jälkeen reaalihinnat eivät ole enää keskisuurissa kaupungeissa ja sitä pienemmissä kunnissa nousseet. Samaan aikaa kaikkein suurimmat kaupungit ovat menneet menojaan ihan omilla käyrillään.

Omistusasumisen perustaa nakertaa se, että maantieteellisesti suurimmassa osassa Suomea asuntojen hinnat laskevat nollakoroista, pankkien kovasta marginaalikilpailusta ja nousukaudesta huolimatta. Voimme arvailla mitä nyt jo taantuville aluille mahtaa tapahtua korkojen noustua, Basel IV:n nostettua marginaaleja tai talouden käännyttyä laskuun.

Lisäksi oman asunnon lainojen korkovähennysoikeutta on leikattu kuluvalla vuosikymmenellä voimakkaasti samaan aikaan, kun vuokralla asuville maksettavien asumistukien yhteismäärä on käytännössä tuplaantunut vuositasolla 2,1 miljardiin.

Samanaikaisesti niillä suurimmilla kaupunkialueilla, joilla reipasta muuttovoittoa ja asuntojen hintojen nousua on, asuntojen hintojen taso on kiivennyt niin korkealle, että ensiasunnon ostajan on oltava valmis melkoisiin lainoihin. Heillä kun en ole apunaan edellisen asunnon hinnannousua.  Tämä hirvittää osaa nuoremmista ja pätkätöillä sinnittelevistä nuorempien sukupolvien edustajista. Saman haasteen kanssa muuten kamppailevat taantuvasta Suomesta keskuksiin muuttavat; vanhan asunnon hinnalla ei aina tahdo saada kasvukeskuksesta kuin tilavan autotallin.

Perinteinen haaste vuokra-asunnon suosiolle on ollut tarjonnan rajallisuus. Kun kaikille ei ole sopivaa vuokra-asuntoa löytynyt, jo se on ajanut omistusasunnon ostoon. Yksityishenkilöiden asuntosijoitusbuumi sekä instituutioiden ja rahastojen tuore kiinnostus asuntosijoittamiseen on muuttanut kysynnän ja tarjonnan suhdetta oleellisesti.

Vuokra-asuntojen kysyntä ja suosio ovat kasvaneet vauhdilla, mutta niin on tarjontakin. Voi liioittelematta sanoa, että tarjonta on pysynyt kysynnän kasvun perässä. On rakennettu ennätyksellisen paljon, ja ennätyksellisen suuri osa uusista asunnoista on lisäksi päätynyt vuokralle. Kirsikkana kakun päällä ovat kansainväliset asuntorahastot, joiden kasvu on ollut niin nopeaa, että myös niillä on jo merkittävä vuokra-asuntojen tarjontaa kasvattava vaikutus.

Jos näiden toteamusten jälkeen veikkaisi, että vuokra-asumisen suosio laskee, sille olisi hankala löytää perusteluja. Toisaalta en usko, että omistusasumisenkaan suosio on Suomessa perustavanlaatuisesti romahtamassa.

Silloin, kun tarjolla on sopivia vaihtoehtoja niin vuokra- kuin omistusasunnoksi, tilannetta voidaan pitää terveenä. Toisen vaihtoehdon puuttuminen aiheuttaisi toisessa epätervettä hintakehitystä. Tällä hetkellä aitoja vaihtoehtoja on molemmin puolin, niin kasvukeskuksissa kuin taantuvassa Suomessa vielä runsaamminkin.

Vuokra-asumisen suosio näyttäisi kasvavan meillä tavalla, joka on ja on ollut tyypillinen muillekin vauraille länsimaille. Silti myös tulevaisuudessa on tärkeä huolehtia, että tarjolla valittavaksi on yhtä lailla omistus- kuin vuokra-asuntoja. Silloin kukin voi valita itselleen sopivimman, ja se on mielestäni ilman muuta myös kehittyvän yhteiskunnan etu.

Timo Metsola
hallituksen puheenjohtaja
Vuokraturva Oy