Yksi peruskysymys on, minne pitäisi rakentaa uusia asuntoja: sinne missä asunnot (tai maa) ovat halpoja vai missä ne ovat kalliita? Halvoille alueille rakentaminen voi olla houkutteleva vaihtoehto, mutta halpuus voi johtua siitä, että siellä ei haluta asua esimerkiksi työpaikkojen huonon saavutettavuuden vuoksi.

Lisäksi alueellisen eriytymisen näkökulmasta halpaa asumista ei välttämättä kannata keskittää sinne, missä sitä on runsaasti jo entuudestaan. Äskettäisessä eurooppalaisessa vertailevassa lähiötutkimuksessa keskeisin viesti kaupunkien päättäjille olikin, ettei ainakaan kannata rakentaa halvalla nopeasti paljon halvalle maalle kaupunkialueiden laitamilla (Hess ym. 2018). Ellei samalla panosteta riittävästi yhteyksiin muuhun kaupunkirakenteeseen ja alueen vetovoimaan myös parempiosaisten näkökulmasta, voi siis olla järkevämpää rakentaa kalliimman asumisen alueille.

Toinen keskeinen kysymys on, minkälaisia asuntoja pitäisi rakentaa: mitä tahansa asuntoja vai ”kohtuuhintaisia” asuntoja? Kalliidenkin asuntojen rakentaminen voi asuntokannan kasvun myötä ennen pitkää hyödyttää halvemmasta asumisesta riippuvaisia, mutta tähän hyötyjen valumiseen huipulta alemmas asuntomarkkinoilla saattaa kestää kauan.

”Lisää kallista asumista kalliin asumisen alueille”-politiikka ei myöskään edistä kaupunkialueiden aluerakenteen tasapainoista kehitystä. Valmiiksi kohtuuhintaisissa asunnoissa alemmat asumiskustannukset näkyvät heti. Lisäksi niiden avulla voidaan tarjota asuntomarkkinoilla heikommassa asemassa oleville pääsy sellaisillekin alueille, joille muuten voisi olla vaikea tai mahdoton päästä.

Kääntöpuolena kohtuuhintaisten asuntojen painottamisessa voi olla asumisen kallistuminen vapaarahoitteisessa asuntokannassa, mikäli tuettu asuntorakentaminen korvaa muuta rakentamista.

Kolmanneksi on syytä kysyä, mikä on tulonsiirtojen eli erityisesti asumis- ja toimeentulotuen rooli: ovatko ne paras ratkaisu sekä kohtuuhintaisuuden että alueellisen eriytymisen haasteisiin vai tie kasvaviin vuokriin ja hallitsemattomaan eriytymiseen?

Yksinkertaisin tapa tehdä asumisesta kohtuuhintaisesta on lisätä asukkaan tuloja niin, että asumiskustannus ei enää ole kohtuuton. Nykyinen asumis- ja toimeentulotuki ovat myös tasapuolisesti kaikkien tukiehdot täyttävien saatavilla, ja niitä on saatavilla koko asuntokantaan (omistusasunnoissa ei kuitenkaan lainanlyhennyksiin) eli teoriassa alueellisesti tasapuolisesti. Niillä on siis kiistattomia etuja.

Toisaalta tukijärjestelmä saattaa nostaa vuokratasoa, kalleimmille alueille ei ole tukienkaan avulla pääsyä, ja heikoimmassa asemassa olevien voi olla vaikea saada asuntoa syrjinnän vuoksi.

Asumisessa ei ole kyse vain rahasta. Eri politiikkavaihtojen välillä on eroja myös sen suhteen, kuinka hyvin ne auttavat asuntomarkkinoilla heikosti pärjääviä asunnon saamisessa, kuinka vakaan asumistilanteen ne auttavat saavuttamaan ja kuinka ne auttavat pääsyssä erityyppisille asuinalueille.

Vaihtoehtoja ei siksi pitäisi arvioida vain siitä näkökulmasta, kuinka ne tuottavat ”kohtuuhintaista” asumista. Myös kohtuullinen asumisen turva ja kohtuullinen asuinympäristö voivat olla tavoitteena. Näiden tavoitteiden toteuttamisessa eri politiikkakeinot voivat täydentää toisiaan sen sijaan, että yhdellä keinolla ratkaistaisiin koko ongelma.

Timo Kauppinen
Tutkimuspäällikkö, VTT, dos.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos
Sosiaalipolitiikan tutkimusyksikkö

Lähteet
Hess DB, Tammaru T, van Ham M (2018) Lessons Learned from a Pan-European Study of Large Housing Estates: Origin, Trajectories of Change and Future Prospects. Teoksessa Hess DB, Tammaru T, van Ham M (toim.): Housing Estates in Europe. Poverty, Ethnic Segregation and Policy Challenges, 3-31. SpringerOpen: https://link.springer.com/book/10.1007%2F978-3-319-92813-5