Nykyistä lakia edeltävää rakennuslakia valmisteltiin 1940-luvun lopulta alkaen 10 vuotta. Eduskunta tunnisti sen uudistamistarpeen jo kymmenen vuoden kuluttua lain voimaantulosta, vuonna 1969, mutta yksi toisensa jälkeen yritykset epäonnistuivat. Muutoksia toki tehtiin lukuisin osauudistuksin, mutta koko lain päivittämiseen ei vuosikymmeniin päästy.

Nyt voimassa oleva laki saatiin aikaan 1990-luvun lopulla, jälkeenpäin ajatellen hämmästyttävän seesteisessä ilmapiirissä. Varmaankin siihen vaikuttivat aiemmat epäonnistumiset, mutta myös toimintaympäristön muutos. Ympäristötietoisuus alkoi olla valtavirtaa. Kansalaisten osallisuus nähtiin lisäarvona eikä riippakivenä. Valtion kaiken kattava valvontavalta alkoi monista maistua happamalta.

Tätäkin lakia on paikkailtu vuosien mittaan useita kertoja, eikä aina hyvin tuloksin. Uudistuksia on tehty tarpeeseenkin, mutta myös poliittisten suhdanteiden vankina ilman kokonaisharkintaa. Yksittäisten muutosten vuoksi laki on repaleinen ja sen punainen lanka on monilta osin jo hämärtynyt. Ei ihme, että kokonaisuudistus nostettiin hallitusohjelmatavoitteeksi.

Nytkin elämme murrosaikaa, joka näkyy uudistuksen kehystyksessä. Sen päätavoitteita ovat hiilineutraali yhteiskunta, luonnon monimuotoisuuden vahvistaminen, rakentamisen laadun parantaminen sekä digitalisaation edistäminen. Rinnalla on lukuisa määrä muitakin pyrkimyksiä, kuten kaupungistumisen haasteisiin vastaaminen, rakentamisen laatu ja vastuukysymykset sekä ikuisuuskysymys prosessien sujuvuudesta.

Mahdollisuuksien avaruudesta takaisin maanpinnalle

Olin mukana ympäristöministeriön viranhaltijana, kun lakiuudistusta ryhdyttiin valmistelemaan. Pyrimme haastamaan laatimallamme keskustelupaperilla, tiedeyhteisöltä tilatulla puheenvuorolla ja mittavalla osallistamisella eri sidosryhmät ulos mukavuusalueeltaan miettimään, voisiko asioita ajatella toisin. Toivoimme aidosti uusia avauksia toki tiedostaen, että uudistusta rakennetaan olemassa olevan päälle.

Minulle on ollut melkoinen pettymys, että tarjoukseen ei tartuttu edes ajatusleikkinä. Näkemykset ankkuroituivat tukevasti kunkin eturyhmän monissa yhteyksissä tutuiksi tulleisiin vaatimuksiin. Ehkä se kuvaa tämänhetkistä yhteiskunnallista ilmapiiriä yleisemminkin.

Palattiin siis takaisin maanpinnalle. Nyt kun arvioin lausunnolla olevaa lakiluonnosta kansalaisena, en voi välttyä ajatukselta, että tulos taitaa olla enemmän nykylain päivitys kuin 2030-luvulle ponnistava reformi. Mukana on tietysti hyviäkin muutoksia, mutta myös ehdotuksia, jotka olisi saanut jäädä tekemättä. Kun tulosta vertaa lakiuudistuksen tavoitteisiin, maaliin on vielä matkaa.

Aidosti iso kysymys on, missä määrin ja missä asioissa yhteiskunnalla pitää olla oikeus rajata kansalaisten tai elinkeinoelämän oikeuksia maankäytössä tai rakentamisessa. Siihen liittyvä jännite on ollut mukana aina kun kaavoituksen tai rakentamisen pykäliä on avattu.

Kaavoituksessa kunta on nähty perinteisesti yhteensovittajana, mutta kiinteistökehittäjänä sen rooli helposti hämärtyy ainakin kuntalaisten silmissä. Toisille kaavoituksen vuorovaikutusmenettelyt ovat tärkeä kansalaisvaikuttamisen muoto, toisille hankkeita pitkittävä riesa. Myös maanomistajien kaavoitusaloitevaatimukset kertovat kunnan perinteisen roolin kyseenalaistamisesta.

Rakentamisen kustannukset kasvavat ja vaihtoehdot kaventuvat rakennustyön teknisten ja ympäristövaatimusten kiristyessä. Ovatko yksityiskohtaiset normit kaikissa tapauksissa välttämättömiä, vai pitäisikö laissa jättää enemmän tilaa vaihtoehtoisille ratkaisuille.

Rakennuslainsäädännön pitkä linja on ollut jo useita vuosikymmeniä valtion viranomaisroolin supistaminen. Valtaa ja vastuuta on siirretty kunnille, kansalaisille ja yksityisille toimijoille. Olisiko nyt korjausliikkeen aika? Ilmastonmuutoksen hillinnässä ja luontokadon torjunnassa pelkillä porkkanoilla ei taideta selvitä. Valtiolta odotetaan todennäköisesti entistä tiukempaa ohjausta myös maankäyttöön ja rakentamiseen liittyvissä asioissa. Ehkä se toteutuu sitten seuraavassa uudistuksessa.

Matti Vatilo
A-Kruunun hallituksen puheenjohtaja