Myös yksinasujien kokema ahtaus on jäänyt tutkimusintressien ulkopuolella. Ahtausnormin lisäksi tätä puutetta voi selittää yksinasumisen yleistymisen ja asumisväljyyden kasvun välisen yhteyden tunnistaminen. Epäsuotuisana pidetty kehityssuunta ei ole kiveen hakattu; jos saisimme siirrettyä yksin omakotitaloissa asuvat ikäihmiset pieniin kerrostaloasuntoihin, ja lapsiperheet heiltä vapautuneisiin koteihin, tekisi asumisväljyyden kasvu u-käännöksen. Esimerkiksi kotikaupunkini Kuhmo ottaa mielellään vastaan lapsiperheitä, ja kaikille riittää kohtuuhintaisia taloja. Leikkisän ehdotukseni tarkoituksena on keskustella tarkastelujen taustalla olevista mittareista.

Tutkimme pääkaupunkiseudulla asuvien työikäisten yksinasujien (N = 1 453) koettua ahtautta kyselyaineistolla (Tervo & Hirvonen, 2020). Tulosten mukaan ahtauden kokemuksen ja henkeä kohden lasketun neliömäärän suhde on riippuvainen asuntokunnan koosta – suomeksi sanottuna yksinasujat tarvitsevat enemmän tilaa verrattuna muiden ihmisten kanssa asuviin. On siis aivan luonnollista, että yhden hengen asuntokunnilla henkeä kohden laskettu neliömäärä on suurempi kuin useamman hengen asuntokunnilla.

Aineisto tarjosi myös mahdollisuuden jatkaa kiinnostavaa keittiökeskustelua (Tervo & Lilius, 2017). Katseen kohdistaminen yksiössä asuviin vastaajiin osoitti, että avokeittiöllisessä asunnossa asuvista yksinasujista 36 prosenttia koki ahtautta vastaavan luvun ollessa 19 prosenttia vastaajilla, joiden asuntoon kuului erilliskeittiö. On huomionarvoista, että nämä tulokset eivät selity täysin asuntojen keskikokojen eroilla.

Kun vastaajia pyydettiin kertomaan, miten he käyttäisivät kymmenen lisäneliötä nykyisessä asunnossa, tunnistettiin yksinasujien asumistarpeista monenlaista – esimerkiksi työhuoneen tarve, jonka tulkitsemme kertovan tavoitteesta asunnon toimintojen eriyttämiselle. Tämä siis ennen etätöiden viimeaikaista yleistymistä. Toiveita ja tarpeita on tietysti monenlaisia, ja siksi asumiseen tarvitaan vaihtoehtoja. Tulostemme perusteella on kuitenkin ilmeistä, että pienien yksiöiden suunnitteluun tulisi kiinnittää erityistä huomiota sekä niiden määrän että laadun suhteen.

En ole ajatusteni kanssa yksin. Nyt rakennettavien yksiöiden ongelmat kohdataan asukaslähtöisen tutkimushankkeen (Saarimaa, 2020) tuloksissa; kaikki asuintoiminnat yhteen kokoava avoin pitkänomainen ja vain päädyn kautta luonnonvaloa saava huone koettiin epämiellyttäväksi asunnoksi. Myös Suomen Arkkitehtiliiton asuntotuotantoa kommentoivassa lausunnossa nostetaan esiin huoneistokokojen, kalustettavuuden ja valoisuuden heikennykset (SAFA, 2020). On siis näyttöä siitä, että nykyrakentamisessa tyypillinen tehokas pitkänomainen yksiö ei vastaa tilan asuttavuudelle asetettuihin tavoitteisiin.  

Entä asumisväljyyden kasvu ja ilmastomuutos? Eikö pieniä asuntoja kannattaisi tehdä, jotta jättäisimme jotain hyvää tuleville polville? Olemme isojen asioiden äärellä.

Yleisestihän ajatellaan, että aikaa kestävät ratkaisut ovat eri tavoin joustavia. Jos välttämättä täytyy tehdä pientä, tulee tehdä pientä hyvää, ja keskustella näiden määritelmistä. Yksi kiinnostava ja riittävästi liikkumatilaa jättävä vaihtoehto on asunnon monikäyttöisyyden lisääminen suunnittelun ohjaukseen, jolloin asunnon koon sijaan tarkasteluun nousisi aiemmin tekstissä mainitut ominaisuudet kuten tilan muoto, ikkunoiden sijainti ja erilaiset kalustamisvaihtoehdot. Hyvien asuntojen tuottamisen nimissä joudutaan ehkä tinkimään kerrostalojen runkosyvyyksistä, mikä ei kai voi olla ongelma.

Anne Tervo
Arkkitehti, tekniikan tohtori
Lehtori, Aalto-yliopisto