ARAn edeltäjä Arava perustettiin 1948 väliaikaisena ja siitä oli tarkoitus päästä eroon olojen vakiinnuttua, vielä näin ei ole käynyt.  Lapsiperheiden asumistuki aloitti suppeana 1962, mutta laajennut asteittain keskeiseksi asumisen tukimuodoksi.

Suomessa järjestelmien epäkohtia ei helposti korjata, vaan koko systeemi romutetaan. Esimerkiksi Helsingin hitas-järjestelmää arvosteltiin keinottelumahdollisuuksista, mutta porsaanreikiä ei tukittu, vaan järjestelmästä luovuttiin. Suomi on kunnostautunut rakennusten ja asuntojen purkajana, uustuotannosta on väliin mennyt 40 % poistuman korvaamiseen. Myös tukijärjestelmien purkutalkoisiin löytyy innokkaita.

Suomalainen asuntopolitiikka on toiminut hyvin, kun sen käytettävissä ollut keinoja, joiden avulla toimia - niin tarjonta kuin kysyntätukea. Tukea on voitu porrastaa tarpeen mukaan: jollekin on riittänyt kohtuuhintainen ARA- tai hitasasunto, toinen on saanut myös asumistukea, ja heikoimmassa asemassa olevat toimeentulotukea. Tämä on myös säästänyt valtion varoja. Ihmisten asumistarpeet ja tilanteet ovat moninaiset ja erilaiset. Asuntopolitiikan työkalupakkiin tarvitaan näin monia työkaluja.

Suuria haasteita asettavat lähivuosina kaupungistuminen, asumisen hinta, korkeampi korkotaso, sosiaalisen asumisen eli ARA-tuotannon ja kannan väheneminen, uustuotannon laadun heikkeneminen, ympäristö- ja energiakysymykset, asumistasoerojen kasvaminen sekä asuinalueiden segregaatio. Suomessa on kansainvälisesti verraten hyvän keskiryhmän melko runsas sosiaalinen asuntokanta eli ARA-asunnot, mutta sen ylläpitämiseksi ja vähentymisen estämiseksi tarvitaan jatkuvaa huoltoa ja toimia.

ARA-asuntojen aloitukset vähenivät merkittävästi eli 37 % vuonna 2022. Vaikka Suomessa on toimivat yksityiset vuokramarkkinat, kaikkia asunnontarvitsijoita ne eivät palvele. Tarjonta on yksiövoittoista ja kallista, korkea korko syö sijoittajien kiinnostusta. Yksityisillä vuokramarkkinoilla monia ryhmiä esimerkiksi maahanmuuttajia voidaan syrjiä. Korkojen nousu lisää suurempien ARA-asuntojen tarvetta ja luo uusia väliinputoajia.

Suomalainen sosiaalinen asuminen on ollut laadultaan hyvää, sekoittamisperiaatteen ansiosta on vähennetty asuinalueiden segregaatiota, tästä kannattaa pitää kiinni.

Uuttakin tarvitaan. Nollakorkojen jälkeen tarvitaan uusia asumisen välimuotoja, erilaisia hallintamuotovaihtoehtoja. Helsinki lopettaa hitas-tuotannon - mitä tilalle korkean hinnan kasvukeskuksiin? Riittävää tarjontaa; asumisoikeus-, osuuskunta-asuntoja ja muita välimuotoja tarvitaan entistä enemmän koron noustua.

Asumistuen kasvaneita kustannuksia ja kannustinloukkuja on arvosteltu, on jopa esitetty asumistuen ja toimeentulotuen yhdistämistä. Järjestelmien huolto ja arviointi onkin paikallaan, mutta toimeentulotuki on ja sen pitää olla viimesijainen keino. Toimeentulotuessa on holhoava elementti, jota esimerkiksi tavallinen pienituloinen yksinhuoltaja ei tarvitse. Asumistuella on myös asuntopoliittisia tavoitteita.

2000-luvulla ja etenkin 2010 alkaen olemme eläneet asumistasoerojen kasvun aikaa. 
Kaikki väestöryhmät eivät ole päässeet osallisiksi asumistilan kasvusta, tila jakautuu yhä epätasaisemmin, kerrostaloasuntojen keskikoko on jopa pienentynyt. Omakotitaloissa lapsiperheillä on henkeä kohti 32 m2, kerrostaloissa 19 m2.  

Vuokralaisista ja asunnon omistajista on tullut kahden kerroksen väkeä, ahdas asuminen liittyy yhä useammin kerrostaloihin ja suuriin kaupunkeihin. Tulot, varallisuus ja myös asuntolainan saantimahdollisuudet erottelevat asumisessa.  Uusien asuntojen keskipinta-alat ovat pienentyneet ja asuttavuus heikentynyt, asuntokannan muutosjoustavuus vähenee pienasuntovaltaisessa kerrostalorakentamisessa.

On etsittävä uusia tapoja laadunohjaukseen. Maankäytön ja rakennuslain ohjausmahdollisuudet on selvitettävä. Hyvin toimineita MAL- sopimuksia tulee jatkaa maankäytön, asumisen ja liikenteen nivomiseksi niin että voidaan tuottaa hyviä elinympäristöjä. Uutta organisointia, toimijoita ja rakenteita tarvitaan asumisen laadun parantamiseksi samoin kuin asuntojen hallintamuototarjonnan monipuolistamiseksi. Energiatehokkuuteen kannattaa aina sijoittaa, myös kansallinen etu vaatii tätä.

Anneli Juntto
Asumistutkimuksen professori, emerita